Haen sinua ihmismassasta. Kasvavalla, lähes paniikinomaisella polttavalla kaiholla. Minun on nähtävä sinut, just a glimpse. Viimein korviini kantautuu syvälle sielun perukoille väräjävä, tuttu matala ääni. Ääni joka resonoi jokaista solua kehossani. Miten pelkkä ääni voin aiheuttaa näin vahvan, kokonaisvaltaisen aistikokemuksen... Vitsailet sarkastiseen tapaasi jollekulle, mutta et samalla tavalla jolla puhut minulle. Huomaan eron jolla kohtaat minut, vaikka ympärillä olisi paljon muitakin ihmisiä. Ensin vain haaveilin havainnostani, mutta olen oppinut tunnistamaan eron. Olet kaiken sen sarkastisen suojakuoresi läpi hohkaavan hellä, kosketat sanoilla ja hyväilet katseella. Puhut tavalla jota jään kaipaamaan joka kerta kun lähdet pois. Jätät jälkeesi roihuavan sydämen ja hiljaa kyynelehtivän, murtuneen sielun joka murenee pala palalta aina kun olemme kohdanneet.
Käännyt kuin olisit aistinut kaipuuni. Katseemme kohtaavat; ilmeesi sulaa epäuskon kautta häivähdykseen helpotusta. "Tulit sittenkin", henkäiset mielessäsi. Ja minä haluaisin juosta, kiirehtiä syliisi. Mutta tässä elämässä minä hillitsen itseni. "Miten olisin voinut jättää tulematta, kun minulla oli mahdollisuus nähdä sinut", kyynelehdin sisälläni. Ympärillämme oleva kova puheensorina hälvenee taustakohinaksi. Jään huutamaan kosketuksesi kaipuuta. Sitä että voisin ripustautua kaulasi lämpöön ja tuoksuun. Puuttuvana palasena painautua sinua vasten, tuntea sydämesi sykkeen kokonaisena ja eheänä omaani vasten.
Mutta hetki on lyhyt ja kevyt. Kulkiessani ohitsesi haistan tuoksusi, ja tunnen hipaisevan kämmenesi lämmön. Vain vaivoin kykenen olemaan tarttumatta käteesi. Ainakin tiedän nyt että olet täällä. Hetken olen olemassa ja eheä, ja se riittää tänään.
Vanha sielu löytää omansa. Palaset vetävät toisiaan puoleensa, niitä ei voi erottaa.
Kirjoitettu syksyllä 2023.
Lisää kommentti
Kommentit