Lapselle esitetyt kysymykset ja pohdinnat tulevaisuudesta on varsin suoria. "Mikäs se sinusta tulee isona?" Vastauskin on usein melko yksinkertainen: "Tämä ja tuo kiinnostaa. Se, tää ja tuo on siistiä." Aikuisena samaan kysymykseen ei enää vastata yhtä kevyesti ja suoraan. Mukana kulkevat nyt asuntolaina, lapset, puolison työvuorot, oma identiteetti, epäonnistumiset, onnistumiset, luopumiset ja kaikki ne vuodet, joiden aikana on ehtinyt kysyä itseltään useammin kuin kerran: "Kuka minä olen? Miksi mä olen?" Ehkä siksi aikuisopiskelu on niin paljon enemmän kuin tutkinnon suorittamista. Se on yritys löytää itsensä kaiken keskellä.
Pohdiskelen usein isäni sangen kirjavaa mutta siltikin määrätietoista työtaivalta. Kun hän kertoo omista työvuosistaan, kiinnitän aina samaan asiaan huomiota; hänen silmänsä kirkastuvat. Hän muistelee ihmisiä. Työkavereita. Yhteisiä koettuja hetkiä. Kohtaamisia. Kommelluksia. Sitä tunnetta, että kuului johonkin, kaikella oli merkitystä. Perinteitä. Yhteisöä. Elämää. Menneinä vuosina havahduin kivuliaana siihen, että mitä minä joskus muistelen omille lapsilleni. Millaisia tarinoita minulle jää tästä ajasta, mitä minä sain aikaiseksi? En halua muistella usvaisia vuosia, jotka vain suoritin niska limassa turhautuneena ja ahdistuneena, erossa perheestä. Haluan muistella vuosia, joina tunsin tekeväni jotain merkityksellistä perheen ohella ja perheelle. Ja itselleni.
Olen vuosia katsellut vierestä, kuinka puolisoni tekee työtä, josta hän on aidosti ylpeä. Työtä, jossa häntä arvostetaan ja jossa hän saa käyttää osaamistaan, koko kapasiteettiään. Olen iloinnut siitä hänen puolestaan, mutta samalla olen huomannut kaipaavani polttavan paljon samaa tunnetta myös itselleni. En toisenlaista elämää, vaan kokonaisempaa. Sellaista, jossa voi voida hyvin sekä kotona että työssä. Jossa vuoroon lähtee mielellään ja palaa kotiin tunteen kanssa, että päivä merkitsi jotain. Että minä sain omalla toiminnallani jotain aikaiseksi.
Minulle työn merkitys ei ole koskaan ollut pelkkä palkka. Se on se saavutuksen tunne, jonka kanssa painan illalla pääni tyynyyn. Tunne siitä, että annoin tänään kaiken osaamiseni. Että uskalsin ja ennenkaikkea SAIN käyttää koko potentiaalini. Että ehkä jonkun päivä oli minun ansiostani hieman parempi. Ehkä autoin, ehkä kuuntelin. Ehkä olin se ihminen, jota joku juuri sillä hetkellä tarvitsi.
Minulta kysytään toisinaan, miksi en lähtenyt suoraan opiskelemaan ensihoitajaksi. Vastaus on oikeastaan hyvin yksinkertainen. Elämä. Perhe. Lapset. Kaikelle on aikansa. Mutta samalla uskon aidosti siihen, että juuri tämä reitti on ollut minulle oikea. Hoitotyö ei ollut minulle entuudestaan tuttua, joten halusin rakentaa perustan kunnolla. Halusin ymmärtää ihmistä kokonaisuutena ennen kuin opin hoitamaan häntä kaikkein kriittisimmissä tilanteissa. Ehkä tie on ollut pidempi. Mutta en usko sen olleen turha. Ympärilläni kulkee määrätietosia ihmisiä, joiden ammattitaitoa katson ihaillen. Ensihoitajia ja sairaanhoitajia, jotka tekevät työtään valtavalla ammattitaidolla, vakaudella ja intohimolla. Kyseiset ihmiset valavat myös ympärillä oleviin ihmisiin motivaatiota, uskoa ja toivoa. He nostavat rimaa. Ja yhtäkkiä huomaa itsekin haluavansa yltää vähän korkeammalle. Ei siksi, että pitäisi todistaa olevansa jotain vaan siksi, että haluaa joskus olla yhtä rautainen ammattilainen.
Olen ollut suuren osan aikuiselämästäni aika hukassa. Olen etsinyt itseäni työstä ja toimenkuvasta toiseen. Miettinyt, mikä minusta tulee, mikä on minun paikkani. Ja vasta nyt huomaan, että olen koko ajan kulkenut oikeaan suuntaan, en vain ole tunnistanut sitä. Olen usein sanonut, että päädyin vartijaksi yhden elämäni raskaimman tapahtuman seurauksena. En todellakaan siksi, että olisin lapsesta asti haaveillut siitä; se oli yksittäinen askel. Ymmärsin vasta myöhemmin, ettei se ollut määränpää, mutta välttämätön reitti minulle varattua elämää varten. Osa kasvua ihmiseksi, joka nyt olen. Maanpuolustusharrastus on piirtynyt hyvin suureksi osaksi identiteettiäni, mutta työtä en siitä koskaan ole haaveillut. Enkä osaa sanoa miksi, jokin varuskuntamiljöössä ei vain houkuttele riitävästi. Siellä on ihana käydä, mutta kyllä nautin joka kerta myös suuresti päästessäni lähtemään kotia kohti.
Äitiys on elämäni tärkein tehtävä. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta, että sen täytyisi olla ainoa asia, joka määrittää minut. Haluan lasteni näkevän äidin, joka uskaltaa opetella uutta. Joka tekee töitä unelmiensa eteen silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Joka ei vuosien päästä katkeruutta äänessään sano: "Minäkin joskus haaveilin..." Vaan voin sanoa: "Minä yritin." Sillä vaikka kaikki unelmat eivät toteutuisi, niiden tavoitteleminenkin opettaa jotain. Ja ehkä juuri sitä haluan lasteni oppivan: heidän unelmillaan ja tavoitteillaan on väliä.
Ehkä aikuisena opiskeleminen ei olekaan pelkästään uuteen ammattiin kouluttautumista. Ehkä se on hiljainen päätös siitä, ettei enää tyydy elämään/selviytymään puoliksi. Että uskaltaa vielä kerran aloittaa kokemattomana alusta. Ja uskoa siihen, että joskus tulevaisuudessa, vuosikymmenten päästä, omatkin silmät kirkastuvat, kun joku kysyy: "Millainen sinun työurasi oli?" Toivon, että silloin minulla ei ole muisteltavana pelkästään työpaikkoja. Toivon, että minulla on muisteltavana elämä, jossa uskalsin etsiä oman paikkani – ja lopulta myös löytää sen.
Lisää kommentti
Kommentit