Pohjaton, ontto kipu

Mun ei pitänyt seurata omieni jalanjälkiä. Mun piti olla erilainen. Läheinen ja lämmin, aina läsnä. Halailla ja suukottaa puhki, askarrella ja mahdollistaa yhdessäoloa niin että rukoilisitte jo välillä lepoa ja taukoa tekemisestä. Tehdä ja toteuttaa kanssanne kaikki. Elää täysin lasten ja perheen ehdoilla. Mutta kun sen tajuaa, on jo liian myöhäistä. Kun havahdut malliin jota toistat, ja toistat, ja toistat, koska et tiedä muuta vanhemmuuden mallia. On näytettävä että jaksaa, että työnteolla on merkitystä, asiat on hoidettava. Taakka ja työmäärä määrittävät arvosi, kello ja kuormittuminen merkityksesi.

 Se ruoskamainen viiltävä kipu, kun lapsi ei pyydä ja vaadi Sinua paikalle. Se kuristava, kiduttava tunne kun oma lapsi ei kaipaa ja tarvitse sinua. Vaan sitä toista. Ja äidin kun pitäisi yhteiskuntamme normien mukaisesti olla kaikki kaikessa. Siitä hetkestä kun olen heidät ulos saattanut, he ovat tehneet matkaa minusta pois päin. Jos isä olisi voinut, hän olisi imettänytkin. Mutta se sentään oli minun juttuni, vain minun ja lasteni. Mutta siihen se jäi. Eikä ikinä enää tule takaisin. Ikinä enää en ole niin tarpeellinen ja niin tärkeä jollekulle.  Elinehto, todellinen lämpö, turva ja rakkaus. Pysähtynyt hetki, kahdenkeskeinen rakkauden hetki.

Olen perheessämme enää ainoastaan siksi, kun muut eivät ole keksineet miten ohjata minut pois.

Kun sota syttyy, ja minä käsketysti lähden, jää toinen lasten kanssa kotiin. En olen enää uupuneena huutamassa ja voimassa kaiken aikaa pahoin, vaan muualla. Ja teillä on hyvä. Ja lapset vihaavat minua katkerana ikuisesti, kun lähdin luotanne. Eikä heille kukaan koskaan korjaa ja korosta miten paljon, miten kipeästi minä rakastin. Itseni rikki, tyhjäksi rakastin, minuuteni kadottaen. Työllä uuvuttaen, että saisin mahdollistettua ja kannettuani korteni kekoon. Että olisin omieni mallin mukainen. Ainoalla tavalla jonka osasin, parhaan kykyni mukaan.

Tekoni ja sanani vain olivat usein väärät. En osannut olla läsnä ja lämmin, koska minulle ei oltu niin. Eikä aika riittänyt minua opettamaan. Toivon että kuitenkin kaikesta huolimatta tiedätte sen. Ehkä joskus itse ymmärrätte vanhempana. Kunhan saatte uuden mallin, rikkokaa ja murtakaa kaava. 

Löydetty kirjoitus ajalta n. 2021-22, kun koin olevani täysin umpikujassa ja burnoutissa, enkä kyennyt näkemään metsää puilta. En ole näin katkera enkä luovuttanut, tuona hetkenä vain tuntui vahvasti siltä että olen kuilun pohjalla eikä minulla ole mitään annettavaa eikä mitään mihin tarttua. Olen onnellinen osallistuvasta ja aktiivisesta puolisosta, joka mahdollistaa kaiken, ja on meille kaikkikaikessa.