Musiikilla on, ihan tutkitustikin toki, järkyttävän vahva tunnemerkitys ihmiselle. Jostain syystä erityisesti ainakin minulle. Linkitän todella usein vahvoja muistoja ja tilanteita tiettyihin kappaleisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Usein saatan kokea ihan fyysisiä muistikuvia lihasmuistista; Adaggion nuotteja kuullessani puskee väkisin kehon läpi murestava surun tunne, koska tätä soitan toivekappaleena aina hautajaisissa. Täällä Pohjantähden Alla muistuttaa risti-istunnasta järven selällä keikkuvasta laiturista, kokon tuoksusta ja viilenevästä kesäillasta syksyn twistillä. Sama lähes kouristava vaikutus on toki monella muullakin kappaleella. Hobitti-elokuvan Misty Mountains Cold- kappaleesta taas kohtuni alkaa lähes totutusti supistella, koska esikoiseni aloitti tulonsa matalan möreä-äänisen hobittikuoron laulaessa elokuvakohtauksessa pöydän ja päätösten äärellä. Parista nuoruuden lempikipaleesta taas nousee hieman oksennus kurkkuun ja maistan Kelkan liian vahvana mielessäni, ei niistä sen enempää.
Mutta hetki sitten maassa maatessani, (parin päivän sisään karkeasti noin kuudennen kerran) kaatuneena työauton viereen jään jekuttamalle maalle, alkoi radiosta samalla hetkellä pauhata Alman kappale Chasing highs. Muistoissani havahdun vuoden -19 Ruisrockissa Ruissalon hiekkarannalla Alman voimallisen kutsuvaan ääneen rantalavalla. Lähden ilosta ja viinistä kevyenä paljain jaloin juoksemaan itkuonnellisena kohti lavaa (aviomieheni todennäköisesti keräillessä irtotavaroitani uskollisesti hiekalta). Täällä peltojen keskellä tuulen ja lumen tuivertaessa kuitenkin lähes maistoin hiekan ja vienon rieslingin suussani, ja tunsin kuumottavan heinäkuun auringon ihollani. Kipu ainakin väistyi, ja pystyin nousemaan takaisin autoon Alman kannustamana.
Tällä hetkellä osuvampi biisi olisi Elefantin paino.
(kirjoitettu talvella 2021)
Luo oma verkkosivustosi palvelussa Webador